Kaiken (c) VRL-08526 ellei toisin mainita.
Henkilaidan sivuilla olevat hevoset, henkilöt ja paikat ovat kuvitteellisia, Henkilaita on virtuaalitalli
Henkilaita toimii lähinnä asuinpaikkana ja kirjoittelupohjana tilan hahmoille ja hevosille, ja elämä täällä onkin pääasiassa hiljaista. Päiväkirjamerkintöjä tunturinvarjostaman tupputilan elämästä kirjoitetaan joskus ja jouluna, ja niitä voi lukea tämän sivun alalaidassa. Joskus harvoin (= aina silloin kun Ruutajoen kylän kyläyhdistys saa päähänsä, että kylä on saatava maailmankartalle, ja kiristää Henksun tytöt järjestämään toimintaa) tilan alueella järjestetään kisoja tai valmennuksia.
Henkilaidassa järjestettävät kilpailut ja ratsastuspöhinät pidetään sisällä käytännössä ympäri vuoden (koska meillä on lunta noin 10 kuukautta vuodesta, ja se loppu kaksi kuukautta on sietämätöntä räkkäaikaa). Tarkemmin sanottuna kisakeskuksen virkaa hoitaa naapurin Niillaksen tuliterä moottorikelkkahalli, joka on muunnettavissa oikein kelvoksi, isoksi maneesiksi. Niillas on niin ihastunut Iisaan, että varmaan rakentaisi vierastallitkin mailleen jo blondi niin pyytäisi, mutta toistaiseksi kisavieraat majoittuvat väliaikaisissa jaba-karsinoissa Henkilaidan pihan ympäristössä.
Kilpailut: WRJ 2 , WRJ 3 , WRJ 4
Muut tapahtumat:
18.4.2019 - Uutta ja ihmeellistä, Cellan näkökulmasta
Tuntui aivan sairaan oudolta. Tuntui kevyeltä, vieraalta, hysteeriseltä, turvalliselta, hyvältä, huonolta. Kaikkea vuoron perään. Tuntui että aloittaisi kaikkea alusta. Joku, joka pelasi Simsiä hahmonaan minä, oli resetoinut koko pelin: yhtäkkiä mulla ei ollutkaan enää kihlattua, ei samanlaista tallia jossa tunsin kaikki ihmiset ja hevoset, eikä edes samanlaista kotia.
Mun lentovuorot oli siirretty melkein sataprossaisesti Lappiin. Mä olin melkein itkuisena tuijottanut jonkun Ivalon lentokentän lähellä olevan pikkuhotellin sivuja ja miettinyt, että tuolla ruusukuviohelvetissäkö mun pitäisi asua tästedes puolet mun elämästä, monia viikkoja kerrallaan. Kunnes mä olin tajunnut katsoa vuokrattavat kämpät ja meinannut pyörtyä. Iso, upea, saunallinen kelohirsinen tila (ihan oikein luit, ei talo, vaan tila, pienen navetta/poropihattokäyttöön rempatun hirsiaitan, varastomökin ja päärakennuksen pyhä kolminaisuus) samaan hintaan kuin mun pikku luukku Helsingissä. Mä olin ottanut sen kämpän pihin akan säästöhousut täpisten, miettimättä yhtään pidemmälle sitä, mitä se tarkoitti. Se oli keskellä suomineidon päätä, kaukana kaikesta mitä mä olin ikinä tuntenut. Siellä olisi talvella niin paljon lunta, että mun pitäisi soittaa palokunta kaivamaan Daisy ulos pihatosta. Lähimmät palomiehet oli Inarissa. Niillä kestäisi kolme tuntia päästä paikalle.
Mä olin kysynyt Daisylta, sopiko sille muutto sellaiseen paikkaan, jossa palomiehet joutui pelastamaan sen harva se talvi. Sille sopi. Taisi sekin pitää palomiehistä, vanha flirtti.
Kaikki muu oli melkein laittoman helppoa, paitsi Daisyn muuttaminen. Ei Daisy itse se vaikeus ollut, tietenkään, mamma vaan mupelsi mun kättä hellästi kun mä laitoin sille kuljetussuojia, vähän innoissaan kun se yhdisti traileriin pääsyn kivoihin kisamatkoihin joilla se oli niin loistanut nuoruudenpäivinään. Mä olin saanut Danielin trailerin lainaan, enkä mä ollut yhtään kyseenalaistanut ettenkö jaksaisi ajaa yksin koko 13 tunnin menomatkaa (Daisyn jaloittelutauot mukaan ynnäten) kohti mun pohjoista uutta elämääni.
Sen valheellisen itseluottamuksen takia se lumimyrsky varmaan niin yllätti. Oli huhtikuu, mutta Suomen takatalvi vaikutti päättäneen, että tämä on vielä saatana sentään hänen kulta-aikaansa ja täältä pesee teille vapun tippaleipien ennenaikaisille keittelijöille.
Mä en ole koskaan pelännyt niin paljon, kun siinä hetkessä kun mä jossain nelostien varressa jouduin pysäyttämään järkyttävän näkyvyyden takia tien sivuun. Mä en tiennyt näkikö kukaan mun hätävilkkuja. Jos joku rysähtäisi sokkona traikun perään, jossa Daisy varmaan kaikesta ulkoisesta, lumisesta maailmanlopusta tietämättömänä rentoili... mä en edes uskaltanut ajatella, mitä kävisi.
Matka oli hidas ja hirveä. Kello oli melkein kolme aamuyöllä, kun me oltiin perillä. Mun jalat ei meinanneet kantaa kaiken sen stressin ja paniikin purkautumisen takia, kun mä purin Daisyn kopistaan ehjänä ja onnellisena sen uuden kodin pihaan. Tamma puhisi pehmeästi mun kylkeen kun mä täristen nojasin pääni sen kaulaa vasten, ja mua alkoi itkettää.
Miten uuden elämän aloittaminen oli niin paljon yksinäisempää ja vähemmän glamööriä kuin kukaan oli kertonut?