voi kepuli miten paljon hevonkarvaa tunturituulessa irtoaa
Se tarina on varmasti yhtä vanha ku Ailikkaan huippu. Etelän tyttö aikuistuu, rakastuu ja rakkaus pettää. Etelän tyttö ahdistuu, pakkaa tavaransa ja lähtee etsimään itseään Lapin erämaahan. Etelän tyttö päättää jäädä pohjoiseen.
Paitsi että ei se sitten kestäkään pohjoista, niinku ne ei koskaan kestä, ja sitten se jättää kaiken meidän vähemmän ailahtelevien ja epätasapainoisten ihmisten harteille. Niin Cella mulle teki.
Mun nimi on Iisa. Mä pidän täällä huolta kaikesta tilan varsinaisen emännän puolesta (siis kaikesta, vessan pesusta, kanojen ruokinnasta, sen koirasta, konnasta ja hevosista) kun madame itte huiskii jossain päin Etelä-Suomea. Se käy täällä aina välillä, valittaa kaamoksesta ja ajelee moottorikelkalla päin seiniä, taputtelee heppaansa ja lähtee sitten taas. Mutta no, en mä valita (aina). Mä saan sillävälin asua isolla tilalla ihan ittekseni, eikä se ratsastelukaan täällä tunturien välissä mitään kauhean kurjaa ole. Ja jos naapurin poromiehetkin lainaa meille joskus tuliterää "kelkkahalliaan" maneesiksi, mehän voitaisiin olla melkein oikia talli.
Sinä oot enemmän kun tervetullut Henkilaitaan, koska voi luoja, on meillä ollutkin pitkäveteistä kun ei täällä porontallomassa takamyyrylässä pistäydy muut kuin suomineidon täit. Eli pyörähdä pihalla tutustumassa eläimiin tai paina puuta, niin keitän pannukahvit!
Kaiken (c) VRL-08526 ellei toisin mainita.
Henkilaidan sivuilla olevat hevoset, henkilöt ja paikat ovat kuvitteellisia, Henkilaita on virtuaalitalli