vaikka Cella todellisuudentajunsa hämärtyessä haluaisi leikkiä muuta,
Daisy on virtuaalihevonen, ja on olemassa vain virtuaalimaailmassa
Löytö, 21.6.2016
Cella kertoo:
"Lupaa, että puhut sille!"
"Puhun puhun."
"Hyvä! Sitten mennään kattomaan noita hevosia!"
Miksu kiskaisi mut mukaansa niin yllättäen, että mun puoli ruumista meinasi jäädä matkasta.
"Mä en kyllä vieläkään tiedä, miks hevosten kattominen on kaikkien mielestä ratkaisu kaikkeen", mä nurisin, kun kiskoin kumisaappaani maiskahtaen ylös upottavasta kurasta.
"Mä tuijotan hevosia puolet vuorokaudesta, ja ihan kirjaimellisesti työkseni. Luulis että mun elämä olis sitten ihan zen."
"Nyt lopeta se ulina, hevoset ilahduttaa aina. Kato nyt vaikka totakin!"
Nätti, kuperapäinen rautias tamma keinahteli meitä kohti sadeverhon läpi. Se hörisi meille, vaikka ei ollut koskaan meitä nähnytkään, ja kurotteli aidan yli kaulaansa kuin ei ymmärtäisi, miksi me seistiin niin kaukana eikä annettu sille sankokaupallla rakkautta. Mun mahassa tuntui pieni hellä läikähdys, ja mä astelin tamman pään viereen rapsuttelemaan sitä sadeloimensa reunan alta.
"Se on mun oma kasvatti", Heidin ääni kuului vähän matkan päästä, josta se käveli meitä kohti Robert vierellään. "Sekin on itseasiassa myynnissä. Hiljaisessa sellaisessa, sillä teetetään vielä varsa loppukesästä. Tänäänkin illalla tulee joku katsomaan."
"Miten sä raaskit tämmöisestä luopua?" mä ihmettelin, kun katselin miten sievä tamma pörähteli omistajalleen iloisesti, kuin olisi kertonut tälle jotain hyvää juttua.
"En mä meinaa raaskiakaan... mutta aika ei anna periksi, ja tälle mä haluan kyllä kodin jolla on aina aikaa", Heidin äänessä oli rahtunen haikeutta, kun se rahnutti kasvattiaan otsasta.
"Näin hyväluontoinen ja vielä kun on kapasiteettia moneen, knabstrup kun on, niin luotan ettei hyvistä ottajista ole pulaa."
"Knabs –", mä toistin puolikkaan sanan hiljaa ja käännyin katsomaan aidan yli nyökkäilevää tammaa, kuin tarkistaakseni, oliko se koko ajan ollutkin pilkullinen. Mua takaisin ystävällisesti killittävä pää pysyi piirtoa lukuunottamatta tasaisen ruskeana.
"Juu. Sillä on spotted blanket -kuviointi tuolla loimen alla piilossa. Hieno kuin mikä."
"Cella tuntee vetoa pilkkuihin, vaikka se ei ees tietäisi että niitä on", Robert mutisi hiljaa, ja jatkoi katselemaan muita hevosia seuraaviin tarhoihin, Miksu vanavedessään.
"Mikä sen nimi on?" huusin vielä Heidin perään, kun tämä käveli takaisin kohti kenttää. Nainen käänsi sateen läpimäräksi kastelemaa päätään.
"Daisy. Sen nimi on Daisy."
Paluumatkalla mulla oli paljon mietittävää.
Dear diary, 16.10.2016
Cella kertoo:
Rakas päiväkirja.
Mä tiedän että mä en oo kirjoittanut päiväkirjaa sen jälkeen, kun olin 13-vuotias ja silloinkin kerroin vaan siitä kuinka ihastunut olin harkkojen aikaan viereisessä kaukalossa treenaavaan jääkiekkoilija-Aaroniin (joka oli näin jälkikäteen ajateltuna aika varmasti ihastunut sen saman kaukalon jääkiekkoilija-Mikkoon). Tiedän myös, että kun 18-vuotiaana löysin ne 13-vuotiaan meitsin päiväkirjat, mä irvistelin jälkihäpeästä niin että mun silmät jäi kuukaudeksi kieroon ja vannoin etten ikinä enää kirjoita ainoatakaan omaa ajatusta paperille. Nyt mä kuitenkin ajattelin aloittaa taas, koska ihmiset aina sanoo että päiväkirjan kirjottaminen on terapeuttista, eikä kukaan voi kieltää ettenkö mä tarvisi terapiaa.
Joten, tulevaisuuden 36-vuotias Cella, joka on löytänyt tän vihkosen jostain kaapin uumenista ja lukee tätä nyt lapsiltaan piilossa, mä toivon että sun silmäsi palautuvat tällä kertaa nopeammin ennalleen.
Niin. Mulla on nykyään kaksi hevosta. Daisy tuli kotiin toissapäivänä, ja se on kenties maailman ihanin kaakki. Se on kiltti ja hellyydenkipeä ja niin viisas, että mä olen aika varma, että meidän muiden nukkuessa se istuu pienet lukulasit päässä karsinansa nurkassa ja selailee Charlotte Brontea tai Shakespearia tai mistä se nyt ikinä voisi tykätäkään. Se sai varsan kesän lopussa, joten mammaloman jäljiltä sen lihaskunnossa on rempattavaa, mutta voi pyhä lehmä soikoon kuinka ihana se on: ei sillä mun puolesta edes tarvisi ratsastaa, kunhan sitä saisi vähän halia pitkän päivän päätteeksi. Mä en voi täysin käsittää, miten Daisy voi olla niin kiltti, ja että Heidin kanssa käytyjen pitkien keskustelujen perusteella niin oli sen ja Windin emäkin. Jonkun pitäisi varmaan kertoa Windille, että se on adoptoitu.
Asiat uusiksi, 18.4.2019
Cella kertoo:
Tuntui aivan sairaan oudolta. Tuntui kevyeltä, vieraalta, hysteeriseltä, turvalliselta, hyvältä, huonolta. Kaikkea vuoron perään. Tuntui että aloittaisi kaikkea alusta. Joku, joka pelasi Simsiä hahmonaan minä, oli resetoinut koko pelin: yhtäkkiä mulla ei ollutkaan enää kihlattua, ei samanlaista tallia jossa tunsin kaikki ihmiset ja hevoset, eikä edes samanlaista kotia.
Mun lentovuorot oli siirretty melkein sataprossaisesti Lappiin. Mä olin melkein itkuisena tuijottanut jonkun Ivalon lentokentän lähellä olevan pikkuhotellin sivuja ja miettinyt, että tuolla ruusukuviohelvetissäkö mun pitäisi asua tästedes puolet mun elämästä, monia viikkoja kerrallaan. Kunnes mä olin tajunnut katsoa vuokrattavat kämpät ja meinannut pyörtyä. Iso, upea, saunallinen kelohirsinen tila (ihan oikein luit, ei talo, vaan tila, pienen navetta/poropihattokäyttöön rempatun hirsiaitan, varastomökin ja päärakennuksen pyhä kolminaisuus) samaan hintaan kuin mun pikku luukku Helsingissä. Mä olin ottanut sen kämpän pihin akan säästöhousut täpisten, miettimättä yhtään pidemmälle sitä, mitä se tarkoitti. Se oli keskellä suomineidon päätä, kaukana kaikesta mitä mä olin ikinä tuntenut. Siellä olisi talvella niin paljon lunta, että mun pitäisi soittaa palokunta kaivamaan Daisy ulos pihatosta. Lähimmät palomiehet oli Inarissa. Niillä kestäisi kolme tuntia päästä paikalle.
Mä olin kysynyt Daisylta, sopiko sille muutto sellaiseen paikkaan, jossa palomiehet joutui pelastamaan sen harva se talvi. Sille sopi. Taisi sekin pitää palomiehistä, vanha flirtti.
Kaikki muu oli melkein laittoman helppoa, paitsi Daisyn muuttaminen. Ei Daisy itse se vaikeus ollut, tietenkään, mamma vaan mupelsi mun kättä hellästi kun mä laitoin sille kuljetussuojia, vähän innoissaan kun se yhdisti trailerin kaikkiin kivoihin kisamatkoihin joilla se oli niin loistanut nuoruudenpäivinään. Mä olin saanut Danielin trailerin lainaan, enkä mä ollut yhtään kyseenalaistanut, ettenkö jaksaisi ajaa yksin koko 13 tunnin menomatkaa (Daisyn jaloittelutauot mukaan ynnäten) kohti mun pohjoista uutta elämääni.
Sen valheellisen itseluottamuksen takia se lumimyrsky varmaan niin yllätti. Oli huhtikuu, mutta Suomen takatalvi vaikutti päättäneen, että tämä on vielä hänen kulta-aikaansa, ja hän ei siitä luopuisi. Täältä pesee teille vapun tippaleipien ennenaikaisille keittelijöille, se tuntui sanovan, ennen kuin avasi luukut.
Mä en ole koskaan pelännyt niin paljon kuin siinä hetkessä, siellä jossain nelostien varressa, kun jouduin pysäyttämään järkyttävän näkyvyyden takia tien sivuun. Mä en tiennyt näkikö kukaan mun hätävilkkuja. Jos joku rysähtäisi sokkona traikun perään, jossa Daisy varmaan kaikesta ulkoisesta, lumisesta maailmanlopusta tietämättömänä rentoili... mä en edes uskaltanut ajatella, mitä kävisi.
Matka oli hidas ja hirveä. Kello oli melkein kolme aamuyöllä, kun me lopulta oltiin perillä. Mun jalat ei meinanneet kantaa kaiken sen stressin ja paniikin purkautumisen takia, kun mä purin Daisyn kopistaan ehjänä ja onnellisena sen uuden kodin pihaan. Tamma puhisi pehmeästi mun kylkeen kun mä täristen nojasin pääni sen kaulaa vasten, ja mua alkoi itkettää.
Miten uuden elämän aloittaminen oli niin paljon yksinäisempää ja vähemmän glamööriä kuin kukaan oli kertonut?
Vahdinvaihto, 18.9.2019
Iisa kertoo:
Mä olin niin vihainen Cellalle.
Se osasi olla niin vastuuton ja niin leväperäinen. Ei kai pitäisi yllättyä, mä olin kyllä tiennyt sen jo ensimmäisestä kämppisviikosta asti, kun se oli unohtanut viimeisillä kevätpakkasilla pitää pannuhuoneen tulta yllä ja mun koko makuuhuoneen seinä oli huurteistunut kuin pakastepizza. Mutta nyt se oli mennyt liian pitkälle.
Cella, 11:02:
nii soitin vaa sitä et tuun sittenkin oleen pidempään etelässä kun luulin. kai voit hoitaa eläimet? pitää ehk seuraavalla kerralla ku tuun nii puhuu mitä tehään, et pitäiskö tila sittenki irtisanoo ja mun tuoda daisy takas tänne jos en oo siellä enää
Muistin sen viestin sanasta sanaan. Olin lukenut sen vihastuksissani niin monta kertaa, että lopulta mun oli ollut vaan pakko tunkea puhelin taskuun piiloon ja lähteä tuulettamaan päätä Daisyn selkään. Tamman pää nyökytti rentona pitkien ohjien päässä, kun se tarpoi tuttua, kapeaa polkua varvikossa kohti pienen Laapatunturin ympäri menevää lenkkiä. Mä en edes kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka meidän vakkarilenkin maisemat oli muuttuneet parissa yössä ihan erinäköisiksi: maaruska oli alkanut värjätä kanervikkoja ja mustikanlehtiä kaikilla paletin sävyillä epätodellisen oransseista syvään punaiseen. Syvää punaista näkyi myös mun pään sisällä, mä en voinut keskittyä mihinkään muuhun kuin sisäiseen kihinääni.
Itsekäs. Kiittämätön ja hienohelmainen. Kaikkia ikäviä sanoja, joilla kuvata Cellaa, pulpahteli mun mieleen. Isä oli sanonut, että mä en saisi olla niin kiihtyvä ja armoton, että se vihaisuus tekisi musta ruman sisältä päin, mutta minkä mä sille mahdoin että Cella oli muuttanut koko tilanteen niin paskaksi. Cella oli tullut tänne muutamaksi kuukaudeksi ja keinuttanut sekä mut että Daisyn valheelliseen tunteeseen, että tänne sai nyt kotiutua. Ja sitten se vaan tuli ja vei sen pois, koska sitä huvitti. Mä taisin nyristä ääneen, koska Daisy käänsi toista, jo syysviimoja vasten pörhistyvää korvaansa mua kohti. Se päästi niin empaattisen pörähdyksen, että mun kurkkua kuristi.
Saatanan Cella, pitäköön etelänsä. Mä kaivoin puhelimen anorakin syvästä taskusta ja aloin tekstata kankein sormin, vaikka se ei varmaan ratsastaessa ollut varsinaisesti turvallista (toisaalta, mikä olisi pahin mitä voisi tapahtua? Daisy ei lähtisi alta vaikka vieressä räjäytettäisiin uraania, ja täällä jänkällä saisi etsimällä etsiä edes vaivaiskoivua, johon törmätä). Mä näppäilin kirjaimia ja pyyhin niitä sitten turhautuneena: tein kaikkeni, etten vihaisuuksissani kirjoittaisi Cellan silmille mitään aivan törkeää.
Sinä, 11:57
Tai sitten mie maksan enemmän vuokraa ja otan Daisyn ylläpitoon. Parempi sillekin varmasti olisi.
Cella vastasi ennen kuin mä sain puhelimen takaisin taskuun.
Cella, 11:58
käy sekin. nähään ens viikolla
Viha mun rinnassa hellitti. Mä silitin hymyä pidätellen Daisyn lämmintä kaulaa, ja olin äkisti ihan hirveän ylpeä siitä, miten tasaisesti se osasi kävellä juurakkoisessa ja kivisessä tunturimaassa. Kai se oli erilaista, olla ylpeä hevosesta, joka saattoi, ihan kohta, olla melkein kuin oma.